maanantai 29. kesäkuuta 2015

Paluu arkeen Vierumäen jälkeen

Tänään alkoi todellinen paluu arkeen Vierumäen Trailin jälkeen. Aurinko paistoi, hellerajat paukkuivat ja minulla oli tietenkin loman jälkeinen ensimmäinen työpäivä. Onnittelin itseäni loistavasta ajoituksesta.

Kirjoitin aamulla PT Sarille pitkän rapsan lauantain maratonsuorituksesta ja pohdimme huimia sykkeitäni hetken. Lopputoteamus oli, että suurin syy niihin lienee todellakin ollut kisajännityksen noviisille tuoma ylimääräinen hässäkkä. En nimittäin suorituksen aikana edes tajunnut sykkeiden pyörivän niin huimissa lukemissa. Jossakin kympin paikkeilla ajattelin hetkisen, että syketaso tuntuu pikkuisen turhan kovalta tavoitteeseen nähden, mutta päätin olla murehtimatta asiasta ja katsoa miten muijan käy. Ja lopultahan kaikki meni ihan hyvin.


Muutaman yön nukuttuani fiilikset on muutenkin tasaantuneet ja muistelot ovat alkaneet. Tässä vielä päivästä tarkemmin.

Juoksutapahtumaan olin aikanaan ilmoittautunut ihan omin päin. Eli kukaan ei varsinaisesti yllyttänyt. Aikani olin kuitenkin seuraillut kokeneiden polkujuoksijoiden nettipostauksia ja kävin ystävän kanssa syksyllä 2014 patikoimassa Halloween Hike nimisessä tapahtumassa 51 kilometriä. Tuolloin ajatus osallistumisesta polkujuoksumaratoonille "sitten joskus" alkoi itää mielessäni.

Ja kun jotain saan päähäni, sen yleensä myös toteutan. Usein varsin vauhdikkaallakin tahdilla. Niin myös nyt. Kuultuani Vierumäen Trail tapahtumasta loppuvuodesta 2014 ensimmäisen kerran, kysyin PT:ltäni, olisikohan minulla mitään realistisia mahdollisuuksia osallistua maratonille jo kesällä 2015. Sari totesi, että miksikäs ei. Kaikki on mahdollista. Joten en siis aikaillut, ilmo laitettiin sisään ja valmentajalle lähti viesti, että nyt sitten ollaan maratonlistalla kesäkuun lopussa. Mitäs nyt tehdään?

Kuva Terho Lahtinen 

Valmistautumaan ei heti pelkästään tähän ryhdytty, sillä talvikauden päätavoitteeni oli asetettu Vierumäen 24 tunnin hiihtoon ja siellä soolosarjaan. Eli se piti ensin hoitaa "pois alta". Jatkoin siis sinne peruskuntoni kehittämistä ja kävin helmikuun alussa hiihtämässä Vierumäellä soolosarjassa vähän reilut 184 kilometriä. Sekin oli aika huima reissu, mutta siitä sitten joskus tuonnempana enemmän.

Varsinainen maratoniin tähtäävä harjoittelu oli tarkoitus aloittaa maaliskuun lopulla. Maaliskuussa kuitenkin sain influensan ja kuntouduin juoksukuntoon vasta vähän ennen Vappua. Kalenteri meni siis uusiksi ja PT kehotti minua realismiin ja malttiin. Aikaa olisi lähinnä peruskunnon petraamiseen. Mitään erityisiä aika- tai vauhtitavoitteita ei kannattanut enää asettaa.

Minua asia ei huolettanut. Lähdin siis lauantaina reissuun ajatuksella: ehjänä maaliin ennen kahdeksan tunnin lopetusaikaa. Nyt nautitaan.

Kävin ilmoittautumassa kisakansliassa jo perjantaina. Olin aivan tohkeissani, kun sain ilmoittautumisen yhteydessä sanoa vihdoinkin ääneen, että otan osaa maratonille. Vähän hieno fiilis. Minusta olisi tulossa ehkä oikea maratonari - ja vielä polkusellainen.

Lauantaina sitten saatoin saapua kisapaikalle miehen kyydillä melko viime tipassa. Ok, perinteen mukaan kisapaikalla piti vielä jonottaa jänskäpisulle, mutta muuten olo oli levollinen. Jutustelin startissa ystäväni kanssa ja säntäsimme innolla matkaan. Ensimmäinen kilometri mentiin hölkötellen letkassa ja heti kilometrin jälkeen odoteltiin jonon perukoilla pääsyä ensimmäiselle polkupätkälle. Mutta olo oli mahtava, nyt vihdoinkin oltiin päästy itse asiaan.

Jossain parin kilometrin paikkeilla vilkaisin sylemittariani ja ajattelin, että sykkeet ovat vähän turhan korkealla. Mutta kun olo oli oiva, eikä kamalaa puuskutustakaan tuntunut, päätin olla murehtimatta sykkeistäni.

Ystäväni lähti jo parin kilometrin juoksun jälkeen Valkjärven kierroksella omaan vauhdikkaampaan menoonsa, mutta toivottelin hänelle hyvää matkaa iloisin mielin. Päätin pitää kiinni omasta maltillisesta suunnitelmastani.

Ylämäet käveltiin. Pahemmat juurakot samoin. Mutta polku oli oikein hyvin juostavaa alussa ja kropassa oli oikein hyvä fiilis. Matka jatkui siis tosi hyvävoimaisena kympin juottopaikalle saakka. Jutustelin muutaman kanssajuoksijan kanssa ja törmäsimme juuri ennen kymmenen kilometrin juottopaikkaa ensimmäisen pummin tehneeseen porukkaan. Toistakymmentä juoksijaa oli pummannut Salijärven paikkeilla ja palaili nyt oikealle reitille osin hilpein ja osin harmistunein mielin.

Koska olo oli hyvä, eikä juomaakaan ollut tarve tankata juomarakkoon, päätin, että en pysähdy kympin tankkauspaikalle. Jatkoin siis juomapaikan ohi ja huikkailin kannustusjoukoille terveiset.

Alussa reitti kulki pätkän Ilvespolkua, joka alustana oli helppo juostava. Ohitseni lappoi siis nopeampia matkaajia puolelta jos toiselta, mutta tunnelma oli erinomainen.

Tiesin teknisemmän polkuosuuden alkavan viimeistään Juustopolulle tultaessa, joten odotukseni tulevan suhteen olivat realistiset. Ensikertalaisena hötkyily oli turhaa.

Matka seuraavalle juottopisteelle aina 20 kilometriin saakka meni hyvin. Juomapisteelle tultaessa olin jumittunut polulla jonoon, jonka epätasainen tahti ei tuntunut hyvältä. Halusin siis löytää oman erakkotilani ja päätin siksi juosta toisenkin juottopisteen ohi, jotta pääsisin juoksemaan vähän väljemmässä tunnelmassa. Temppu toimi. Olin tuon juottopisteen jälkeen ylhäisessä yksinäisyydessä. Otin juostessa snikkerssin ja keitetyn kananmunan ja tankkasin tasaisesti juotavaa juomarepusta. Olo oli erinomainen.

24 kilometriin tultaessa Juustopolku alkoi viedä noviisista voimat. Kun juurakoissa ja polunmutkissa joutui sipsuttelemaan, juoksuvauhtini hiipui pikkuhiljaa todelliseen etanan vauhtiin. Olin turhautunut, mutta uskallus ei väsynein ja jäykin jaloin antanut myöten lisästä vauhtiakaan. Pelkäsin kaatuvani.

Parin kilometrin henkisen kiukuttelun jälkeen päätin hyväksyä tilanteen. Nyt mennään tällä. Toisaalta onnittelin itseäni ihan asialliseen tahtiin sujuneesta puolikkaasta. Tiesin, että ehdin maaliin alle kahdeksan tunnin vaikka kävellen. Eli kehotin itseäni lopettamaan kitinän ja nauttimaan koko rahan edestä.

Jalat olivat pian kuin puupökkelöt ja jatkoin kilometri kerrallaan. Sykemittari piippasi armeliaasti aina kilometrin tultua täyteen. Aloin suggeroida itseäni juurakossa könytessäni siihen, että 32 km kohdalla olisi seuraava juottopiste ja sen jälkeen maaliin on enää 11 kilometriä. Sehän on ihan pala kakkua. Sen vaikka konttaan.

Mieliala parani, enkä edes säikähtänyt, kun pohkeeni kramppasivat 28 kilometrin paikkeilla. Merisuola esiin ja sitä naamaan pari hyppysellistä. Ja töppöstä toisen eteen. Ja niin mentiin taas.

Juuri ennen 32 km juomapistettä eteen tuli reissun mielenkiintoisin nousu. Reitti kulki liki pystysuoran nousun kautta, jota ylös pääsi vain käsiä ja kaatuneita puunrunkoja apuna käyttäen. Ohitin rinteessä yhden kanssakisaajan, joka valitti reisiensä olevan täysin krampissa. Kun kuulin, ettei mieheltä löytynyt suolaa, tarjosin ensiavuksi omaani ja varmistin, pääseekö kanssakisaaja omin avuin seuraavaan juottopisteeseen. Kun vakuutuin, että kaikki oli kunnossa, jatkoin matkaani.

Olo oli taivaallinen kun pääsin 32 km kohdalle. Siinä sitten pysähdyin ensimmäisen kerran ja nautin raikkaan veden mausta. Naamaan taas kananmuna ja snikkers ja sitten menoksi, nythän oltiin käytännössä jo perillä.

Juomapaikan jälkeen pakotin juoksuvauhtiani ylös kun polkupohja tasottui. Tiesin, että jäykätkin reidet avautuvat kyllä, kun vain päättää niin. Olinhan pitkiksilläni pitänyt tapana ottaa ihan viimeisillä kilometreillä pieniä vauhdin nostoja. Jälleen kerran usko siirsi vuoria tai ainakin avasi lihaskramppeja. Jalat rentoituivat ja vauhti petraantui. Olo oli oiva.

Kun maaliin oli noin viisi kilometriä, taivas avautui ja raekuuro piiskasi vielä reitillä taapertavia muutaman minuutin verran. Tavoitin muutaman juoksijan, jotka olivat hilpaisseet ohitseni juomapaikalla. Yksi jo kävelyyn uupunut juoksija lähti vauhtiini mukaan ja jutustelimme hänen kanssaan leppoisasti muutaman kilometrin verran. Puolitoista kilometriä ennen maalia kilpakumppanini totesi, että nyt ei enää pysty, pakko kävellä. Juoksin siis maaliin viimeisen ihanan kilometrin yksin.

Vettä satoi. Kello kertoi, että Juustopolun vaikeuksistani huolimatta alittaisin seitsemän tunnin minulle maagisen rajapyykin. Olin aivan fiiliksissä, kun tulin maaliin.

Mikä parasta, mitalin kaulaani maalissa pujotti koko tapahtuman toinen pääorganisaattori, eli Matias Pusa. Pääsin siis heti kiittämään häntä aivan henkilökohtaisesti mahtavasta tapahtumasta ja hienoista kisajärjestelyistä. Oli aivan mahtava reissu.

Kun kävelin muutaman kymmenen metrin matkan Areenan ruokapaikalle, tiesin jo, että olen lopullisesti menettänyt sydämeni polkujuoksulle. En ehkä ole nopea, mutta matka on se, jota rakastan.






sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Post Trail traumaattinen reaktio

Nyt se on koettu. Minun ensimmäinen maratonsuoritus. Ja ensimmäinen polkujuoksutapahtuma lappu rinnassa samaan syssyyn. Tunnelma on sanoin kuvaamattoman onnellinen. Tähän tekstiin on hyvä päättää kesälomatauko myös täällä blogin puolella.

Ensinnä pieni realiteettipäivitys. Juoksuharjoittelun aloitin heinäkuussa 2014, sitä ennen olin aika semi sohvaperuna. Juossut en ainakaan. Ensimmäisen 10 km lenkin juoksin elokuun lopussa samana vuonna. Ensimmäinen puolikkaan pituinen harjoituslenkki taittui saman vuoden joulukuussa. Ensimmäisen puolimaratonini lappu rinnassa juoksin tämän vuoden toukokuussa, josta aiempi tekstini löytyy täältä.

Nyt eilen starttasin Vierumäki Trail Maratonin lähtöviivalla reilun 300 muun juoksijan kanssa ja ylitin maaliviivan aikaan 6.57.42 - ja voin sanoa olevani tosi tyytyväinen.

Ensimmäinen analyysi oli positiivinen. Tankkaus onnistu, eli olin hyvävoimainen sen puolesta koko matkan. Aamupalalla söin perinteisesti puurolautasen, kaksi ruisleipää, maitoa ja kahvikupin. Suoritksen aikana High fiven geelejä kulutin 6, sen lisäksi söin kaksi keitettyä kananmunaa ja kaksi snikkers patukkaa, jotka pitivät nälätunteen poissa. Lisäksi join noin 2,5 litkaa High fiven urheilujuomaa noin 30 - 40 % sekoituksella valmistajan ohjeeseen nähden. Kerran krampin ilmoittaessa itsestään turvauduin merisuolaan. Auttoi.

Kilometrivauhtieni puolesta alku sujui omaan tasooni nähden ihan mallikkaasti aina 18 km saakka. Sitten tahti vähän hidastui, muuttuen silkaksi etanan mateluksi välillä 24 km - 32 km. Tuo reitinosuus oli teknistä Juustopolkua, joka voimien hiipuessa pisti jalkani aivan pökkelöksi. Tuolla välillä laskin kilometrejä - ja välillä vähän metrejäkin - mielessäni vain ajatus 32 km juottopisteestä.

32 km jälkeen juoksu taas kulki hyvin ja pääsin oman tasoiselleni suorittamiselle. Jalat olivat aluksi pökkelöt, mutta kun vain väänsin vauhtia, ne rentoutuivat ja olo oli hyvä.

Kun sitten syketasolla katsotaan reissua, setti oli kyllä aika hurja. Oma maksimisykkeeni on luokkaa 194. Pk sykketasoni on noin suurinpiirtein siis 145 ja tätä alle. Eilen sitten keskisykkeeni pyörivät ensimmäiset 25 km yli 170 tasossa ja tämän jälkeen edelleen vk tasolla aina 32 kilometriin saakka. Sen jälkeen sain sykkeet tippumaan pienen juomatauon ansiosta 140 alkuisille luvuille. Eli tätä taustaa vasten oloni kaiketi pitäisi olla puolikuollut. OK, jäykkä olo kieltämättä on, mutta muuten olen varsin hyvävoimainen.

Sykkeet ja vauhdit siis täytyy analysoida ihan ajan  ja viisaampien kanssa. Mutta voin olla tosi tyytyväinen ensisuoritukseen. Osa sykkeistä menee noviisin hötkyilyn piikkiin. Se on onneksi korjaantuvaa sarjaa. Vauhdeista voi sanoa vain seuraavaa: polkujuoksu on tekninen laji, joka vaatii harjaantumista kenelle tahansa. Keuhkojen ja pään puolesta olisin pystynyt vauhdikkaanpaan menoon, mutta polulla sipsuttelemisessa tönkkööntyneet jalat vain eivät päässet eikä uskaltaneet mennä lujempaa. Olo oli kuin dieselveturilla, jolla vaihteita ei enenpää löydy.

Mutta loistavaa oli huomata, että vähän helpommalla alustalla vauhti taas petraantui ja jalkojen tönkköys lievittyi lopussa, kun vain rentoutti juoksuaan ja väänsi vauhtia vähän väkisinkin päälle.

Palaan tähän vielä. Mutta mitä jäi päällimmäiseksi. No ainakin päätös siitä, että tämä ei jää tähän. Eli tätä täytyy kokeilla uudelleen!