Paluu arkeen Vierumäen jälkeen

Tänään alkoi todellinen paluu arkeen Vierumäen Trailin jälkeen. Aurinko paistoi, hellerajat paukkuivat ja minulla oli tietenkin loman jälkeinen ensimmäinen työpäivä. Onnittelin itseäni loistavasta ajoituksesta.

Kirjoitin aamulla PT Sarille pitkän rapsan lauantain maratonsuorituksesta ja pohdimme huimia sykkeitäni hetken. Lopputoteamus oli, että suurin syy niihin lienee todellakin ollut kisajännityksen noviisille tuoma ylimääräinen hässäkkä. En nimittäin suorituksen aikana edes tajunnut sykkeiden pyörivän niin huimissa lukemissa. Jossakin kympin paikkeilla ajattelin hetkisen, että syketaso tuntuu pikkuisen turhan kovalta tavoitteeseen nähden, mutta päätin olla murehtimatta asiasta ja katsoa miten muijan käy. Ja lopultahan kaikki meni ihan hyvin.

Muutaman yön nukuttuani fiilikset on muutenkin tasaantuneet ja muistelot ovat alkaneet. Tässä vielä päivästä tarkemmin.

Juoksutapahtumaan olin aikanaan ilmoittautunut ihan omin päin. Eli kukaan ei varsinaisesti yllyttänyt. Aikani olin kuitenkin seuraillut kokeneiden polkujuoksijoiden nettipostauksia ja kävin ystävän kanssa syksyllä 2014 patikoimassa Halloween Hike nimisessä tapahtumassa 51 kilometriä. Tuolloin ajatus osallistumisesta polkujuoksumaratoonille "sitten joskus" alkoi itää mielessäni.

Ja kun jotain saan päähäni, sen yleensä myös toteutan. Usein varsin vauhdikkaallakin tahdilla. Niin myös nyt. Kuultuani Vierumäen Trail tapahtumasta loppuvuodesta 2014 ensimmäisen kerran, kysyin PT:ltäni, olisikohan minulla mitään realistisia mahdollisuuksia osallistua maratonille jo kesällä 2015. Sari totesi, että miksikäs ei. Kaikki on mahdollista. Joten en siis aikaillut, ilmo laitettiin sisään ja valmentajalle lähti viesti, että nyt sitten ollaan maratonlistalla kesäkuun lopussa. Mitäs nyt tehdään?

Kuva Terho Lahtinen 

Valmistautumaan ei heti pelkästään tähän ryhdytty, sillä talvikauden päätavoitteeni oli asetettu Vierumäen 24 tunnin hiihtoon ja siellä soolosarjaan. Eli se piti ensin hoitaa "pois alta". Jatkoin siis sinne peruskuntoni kehittämistä ja kävin helmikuun alussa hiihtämässä Vierumäellä soolosarjassa vähän reilut 184 kilometriä. Sekin oli aika huima reissu, mutta siitä sitten joskus tuonnempana enemmän.

Varsinainen maratoniin tähtäävä harjoittelu oli tarkoitus aloittaa maaliskuun lopulla. Maaliskuussa kuitenkin sain influensan ja kuntouduin juoksukuntoon vasta vähän ennen Vappua. Kalenteri meni siis uusiksi ja PT kehotti minua realismiin ja malttiin. Aikaa olisi lähinnä peruskunnon petraamiseen. Mitään erityisiä aika- tai vauhtitavoitteita ei kannattanut enää asettaa.

Minua asia ei huolettanut. Lähdin siis lauantaina reissuun ajatuksella: ehjänä maaliin ennen kahdeksan tunnin lopetusaikaa. Nyt nautitaan.

Kävin ilmoittautumassa kisakansliassa jo perjantaina. Olin aivan tohkeissani, kun sain ilmoittautumisen yhteydessä sanoa vihdoinkin ääneen, että otan osaa maratonille. Vähän hieno fiilis. Minusta olisi tulossa ehkä oikea maratonari - ja vielä polkusellainen.

Lauantaina sitten saatoin saapua kisapaikalle miehen kyydillä melko viime tipassa. Ok, perinteen mukaan kisapaikalla piti vielä jonottaa jänskäpisulle, mutta muuten olo oli levollinen. Jutustelin startissa ystäväni kanssa ja säntäsimme innolla matkaan. Ensimmäinen kilometri mentiin hölkötellen letkassa ja heti kilometrin jälkeen odoteltiin jonon perukoilla pääsyä ensimmäiselle polkupätkälle. Mutta olo oli mahtava, nyt vihdoinkin oltiin päästy itse asiaan.

Jossain parin kilometrin paikkeilla vilkaisin sylemittariani ja ajattelin, että sykkeet ovat vähän turhan korkealla. Mutta kun olo oli oiva, eikä kamalaa puuskutustakaan tuntunut, päätin olla murehtimatta sykkeistäni.

Ystäväni lähti jo parin kilometrin juoksun jälkeen Valkjärven kierroksella omaan vauhdikkaampaan menoonsa, mutta toivottelin hänelle hyvää matkaa iloisin mielin. Päätin pitää kiinni omasta maltillisesta suunnitelmastani.

Ylämäet käveltiin. Pahemmat juurakot samoin. Mutta polku oli oikein hyvin juostavaa alussa ja kropassa oli oikein hyvä fiilis. Matka jatkui siis tosi hyvävoimaisena kympin juottopaikalle saakka. Jutustelin muutaman kanssajuoksijan kanssa ja törmäsimme juuri ennen kymmenen kilometrin juottopaikkaa ensimmäisen pummin tehneeseen porukkaan. Toistakymmentä juoksijaa oli pummannut Salijärven paikkeilla ja palaili nyt oikealle reitille osin hilpein ja osin harmistunein mielin.

Koska olo oli hyvä, eikä juomaakaan ollut tarve tankata juomarakkoon, päätin, että en pysähdy kympin tankkauspaikalle. Jatkoin siis juomapaikan ohi ja huikkailin kannustusjoukoille terveiset.

Alussa reitti kulki pätkän Ilvespolkua, joka alustana oli helppo juostava. Ohitseni lappoi siis nopeampia matkaajia puolelta jos toiselta, mutta tunnelma oli erinomainen.

Tiesin teknisemmän polkuosuuden alkavan viimeistään Juustopolulle tultaessa, joten odotukseni tulevan suhteen olivat realistiset. Ensikertalaisena hötkyily oli turhaa.

Matka seuraavalle juottopisteelle aina 20 kilometriin saakka meni hyvin. Juomapisteelle tultaessa olin jumittunut polulla jonoon, jonka epätasainen tahti ei tuntunut hyvältä. Halusin siis löytää oman erakkotilani ja päätin siksi juosta toisenkin juottopisteen ohi, jotta pääsisin juoksemaan vähän väljemmässä tunnelmassa. Temppu toimi. Olin tuon juottopisteen jälkeen ylhäisessä yksinäisyydessä. Otin juostessa snikkerssin ja keitetyn kananmunan ja tankkasin tasaisesti juotavaa juomarepusta. Olo oli erinomainen.

24 kilometriin tultaessa Juustopolku alkoi viedä noviisista voimat. Kun juurakoissa ja polunmutkissa joutui sipsuttelemaan, juoksuvauhtini hiipui pikkuhiljaa todelliseen etanan vauhtiin. Olin turhautunut, mutta uskallus ei väsynein ja jäykin jaloin antanut myöten lisästä vauhtiakaan. Pelkäsin kaatuvani.

Parin kilometrin henkisen kiukuttelun jälkeen päätin hyväksyä tilanteen. Nyt mennään tällä. Toisaalta onnittelin itseäni ihan asialliseen tahtiin sujuneesta puolikkaasta. Tiesin, että ehdin maaliin alle kahdeksan tunnin vaikka kävellen. Eli kehotin itseäni lopettamaan kitinän ja nauttimaan koko rahan edestä.

Jalat olivat pian kuin puupökkelöt ja jatkoin kilometri kerrallaan. Sykemittari piippasi armeliaasti aina kilometrin tultua täyteen. Aloin suggeroida itseäni juurakossa könytessäni siihen, että 32 km kohdalla olisi seuraava juottopiste ja sen jälkeen maaliin on enää 11 kilometriä. Sehän on ihan pala kakkua. Sen vaikka konttaan.

Mieliala parani, enkä edes säikähtänyt, kun pohkeeni kramppasivat 28 kilometrin paikkeilla. Merisuola esiin ja sitä naamaan pari hyppysellistä. Ja töppöstä toisen eteen. Ja niin mentiin taas.

Juuri ennen 32 km juomapistettä eteen tuli reissun mielenkiintoisin nousu. Reitti kulki liki pystysuoran nousun kautta, jota ylös pääsi vain käsiä ja kaatuneita puunrunkoja apuna käyttäen. Ohitin rinteessä yhden kanssakisaajan, joka valitti reisiensä olevan täysin krampissa. Kun kuulin, ettei mieheltä löytynyt suolaa, tarjosin ensiavuksi omaani ja varmistin, pääseekö kanssakisaaja omin avuin seuraavaan juottopisteeseen. Kun vakuutuin, että kaikki oli kunnossa, jatkoin matkaani.

Olo oli taivaallinen kun pääsin 32 km kohdalle. Siinä sitten pysähdyin ensimmäisen kerran ja nautin raikkaan veden mausta. Naamaan taas kananmuna ja snikkers ja sitten menoksi, nythän oltiin käytännössä jo perillä.

Juomapaikan jälkeen pakotin juoksuvauhtiani ylös kun polkupohja tasottui. Tiesin, että jäykätkin reidet avautuvat kyllä, kun vain päättää niin. Olinhan pitkiksilläni pitänyt tapana ottaa ihan viimeisillä kilometreillä pieniä vauhdin nostoja. Jälleen kerran usko siirsi vuoria tai ainakin avasi lihaskramppeja. Jalat rentoituivat ja vauhti petraantui. Olo oli oiva.

Kun maaliin oli noin viisi kilometriä, taivas avautui ja raekuuro piiskasi vielä reitillä taapertavia muutaman minuutin verran. Tavoitin muutaman juoksijan, jotka olivat hilpaisseet ohitseni juomapaikalla. Yksi jo kävelyyn uupunut juoksija lähti vauhtiini mukaan ja jutustelimme hänen kanssaan leppoisasti muutaman kilometrin verran. Puolitoista kilometriä ennen maalia kilpakumppanini totesi, että nyt ei enää pysty, pakko kävellä. Juoksin siis maaliin viimeisen ihanan kilometrin yksin.

Vettä satoi. Kello kertoi, että Juustopolun vaikeuksistani huolimatta alittaisin seitsemän tunnin minulle maagisen rajapyykin. Olin aivan fiiliksissä, kun tulin maaliin.

Mikä parasta, mitalin kaulaani maalissa pujotti koko tapahtuman toinen pääorganisaattori, eli Matias Pusa. Pääsin siis heti kiittämään häntä aivan henkilökohtaisesti mahtavasta tapahtumasta ja hienoista kisajärjestelyistä. Oli aivan mahtava reissu.

Kun kävelin muutaman kymmenen metrin matkan Areenan ruokapaikalle, tiesin jo, että olen lopullisesti menettänyt sydämeni polkujuoksulle. En ehkä ole nopea, mutta matka on se, jota rakastan.

Post Trail traumaattinen reaktio

Nyt se on koettu. Minun ensimmäinen maratonsuoritus. Ja ensimmäinen polkujuoksutapahtuma lappu rinnassa samaan syssyyn. Tunnelma on sanoin kuvaamattoman onnellinen. Tähän tekstiin on hyvä päättää kesälomatauko myös täällä blogin puolella.

Ensinnä pieni realiteettipäivitys. Juoksuharjoittelun aloitin heinäkuussa 2014, sitä ennen olin aika semi sohvaperuna. Juossut en ainakaan. Ensimmäisen 10 km lenkin juoksin elokuun lopussa samana vuonna. Ensimmäinen puolikkaan pituinen harjoituslenkki taittui saman vuoden joulukuussa. Ensimmäisen puolimaratonini lappu rinnassa juoksin tämän vuoden toukokuussa, josta aiempi tekstini löytyy täältä.

Nyt eilen starttasin Vierumäki Trail Maratonin lähtöviivalla reilun 300 muun juoksijan kanssa ja ylitin maaliviivan aikaan 6.57.42 - ja voin sanoa olevani tosi tyytyväinen.

Ensimmäinen analyysi oli positiivinen. Tankkaus onnistu, eli olin hyvävoimainen sen puolesta koko matkan. Aamupalalla söin perinteisesti puurolautasen, kaksi ruisleipää, maitoa ja kahvikupin. Suoritksen aikana High fiven geelejä kulutin 6, sen lisäksi söin kaksi keitettyä kananmunaa ja kaksi snikkers patukkaa, jotka pitivät nälätunteen poissa. Lisäksi join noin 2,5 litkaa High fiven urheilujuomaa noin 30 - 40 % sekoituksella valmistajan ohjeeseen nähden. Kerran krampin ilmoittaessa itsestään turvauduin merisuolaan. Auttoi.

Kilometrivauhtieni puolesta alku sujui omaan tasooni nähden ihan mallikkaasti aina 18 km saakka. Sitten tahti vähän hidastui, muuttuen silkaksi etanan mateluksi välillä 24 km - 32 km. Tuo reitinosuus oli teknistä Juustopolkua, joka voimien hiipuessa pisti jalkani aivan pökkelöksi. Tuolla välillä laskin kilometrejä - ja välillä vähän metrejäkin - mielessäni vain ajatus 32 km juottopisteestä.

32 km jälkeen juoksu taas kulki hyvin ja pääsin oman tasoiselleni suorittamiselle. Jalat olivat aluksi pökkelöt, mutta kun vain väänsin vauhtia, ne rentoutuivat ja olo oli hyvä.

Kun sitten syketasolla katsotaan reissua, setti oli kyllä aika hurja. Oma maksimisykkeeni on luokkaa 194. Pk sykketasoni on noin suurinpiirtein siis 145 ja tätä alle. Eilen sitten keskisykkeeni pyörivät ensimmäiset 25 km yli 170 tasossa ja tämän jälkeen edelleen vk tasolla aina 32 kilometriin saakka. Sen jälkeen sain sykkeet tippumaan pienen juomatauon ansiosta 140 alkuisille luvuille. Eli tätä taustaa vasten oloni kaiketi pitäisi olla puolikuollut. OK, jäykkä olo kieltämättä on, mutta muuten olen varsin hyvävoimainen.

Sykkeet ja vauhdit siis täytyy analysoida ihan ajan  ja viisaampien kanssa. Mutta voin olla tosi tyytyväinen ensisuoritukseen. Osa sykkeistä menee noviisin hötkyilyn piikkiin. Se on onneksi korjaantuvaa sarjaa. Vauhdeista voi sanoa vain seuraavaa: polkujuoksu on tekninen laji, joka vaatii harjaantumista kenelle tahansa. Keuhkojen ja pään puolesta olisin pystynyt vauhdikkaanpaan menoon, mutta polulla sipsuttelemisessa tönkkööntyneet jalat vain eivät päässet eikä uskaltaneet mennä lujempaa. Olo oli kuin dieselveturilla, jolla vaihteita ei enenpää löydy.

Mutta loistavaa oli huomata, että vähän helpommalla alustalla vauhti taas petraantui ja jalkojen tönkköys lievittyi lopussa, kun vain rentoutti juoksuaan ja väänsi vauhtia vähän väkisinkin päälle.

Palaan tähän vielä. Mutta mitä jäi päällimmäiseksi. No ainakin päätös siitä, että tämä ei jää tähän. Eli tätä täytyy kokeilla uudelleen!

Nyt on kesä

Järvivesi oli tänään mökkirannassa + 12 asteen kieppeissä. Mutta pakkohan uintia oli päästä kokeilemaan avovedessä.

Aurinko paisto. Märkäpuvussa veden kylmyys unohtui hetkessä. Tämä ei selitystä kaipaa. Tätä haluan lisää.

Virallisesti vietin lepopäivää, joten jouduin pakottamaan itseni pois vedestä, ettei pieni höntsäuinti lipsahtaisi treenaamisen puolelle. Onneksi kesä on nyt virallisesti avattu ja uimahalli jää taakse. Eli veteen pääsee pian uudelleen.

Märkäpuku vaikuttaa uintiin ja ennen kaikkea uintiasentoon niin paljon, että teknisesti uinti tuntuu jälleen kerran märkkärin kanssa huomattavasti tavallista paremmalta. Toivotaan, että tämä tunne realisoituu myös uintiaikaan ja jaksamiseen vedessä. Ja ehkäpä uintitekniikasta jää kesän aikana jotain oikeasti myös takataskuun. Eli sitä kohti.

Enää ei tarvitse odottaa heinäkuun helteitä ja lämpimiä vesiä. Se on kesä nyt!

Kohti Vierumäki Trail maratonia

Päivän pitkälle lenkille otin mukaan testattavaksi varusteita, jotka olisivat lähdössä mukaan myös Vierumäen polkumaratonille. Perusohjeeksi maratonille yleensä annetaan, ettei mitään uutta varustetta kannata kisaan päälleen ottaa. Uskon kokeneempia mielelläni tässä.

Juoksukengät olen jo ajanut sisään hyvissä ajoin, joten niiden kanssa ei tiedossa ole ongelmia. Aloittelevana "polkujuoksijana" hankin itselleni viime vuonna Salomonin Speedcross 3 juoksukengät ja olen niistä tykännyt todella paljon. Ensimmäisen parin löysin alekorista ja ostin ne kauppasovitustuntuman perusteella tietämättä tohvelista sen enempää. Keväällä ostin sitten jo toisen parin. Tälle reissulle on tarkoitus lähteä ihan vanhimmalla parilla. Hyvää ei tohdi vaihtaa.

Viime syksynä ostin itselleni myös juomarepun. Camelbackin Octane reppuun mahtuu kolme litraa juotavaa ja sopivasti varusteita ja tankattavaa viilekkeiden taskuihin. Kokemus tulee näyttämään, onko koko lopulta sopiva. Toiset tuntuvat suosivan varsin pieniäkin juomavöitä ja reppuja, mutta olen selvästi nainen, joka haluaa kantaa mukanaan vähän enemmän, joten ainakin toistaiseksi tämä on tuntunut sopivalta.

Otin lenkille mukaan siis luottokenkien lisäksi testattavaksi  myös juomarepun ja energiageeliä. En ole aikaisemmin lenkillä geelejä käyttänyt, mutta nyt niihin on viimeistään syytä tutustua. Koska minua on varoiteltu niiden pahimmillaan pistävän pakin sekaisin, kokeilen niitäkin mieluummin vähän etukäteen, kuin vasta itse maratonreissulla.

Kahdenkymmenen kilometrin lenkki meni ihan hyvin, vaikka pelkäsinkin hivenen miten tukkoisten pohkeideni kanssa pärjään. Jalat kyllä muistuttivat itsestään, mutta tilanne ei ollut läheskään niin ikävä, kuin vielä perjantaina. Sykkeiden puolesta lenkki meni tosi hyvin "pitää pystyä puhumaan" - alueella. Toivon hiljaisten vauhtien myös avaavan jalkojen tukoksia.

Repun mukaan otto oli ehdottomasti hyvä juttu. Ainakin olkahihnoja saa tulevina viikkoina vähän säätää, ettei hiertymiä tule kaulan tai solisluiden alueelle. Samoin huomasin tehneeni noviisivirheen juomarakon tankkauksessa. Jätin rakon vähän vajaaksi ja jätin sinne myös ilmaa. Sain sitten kuunnella hölskyvää juomareppua koko lenkin ajan. Ensi kerran lienee parasta täyttää reppu ihan täyteen ja tyhjentää vaikka sitten osa juomasta letkun kautta pois. Tällä tavalla itse juomataskuun ei jää turhaa ilmaa, vaan leili käyttäytyy kuin tyhjiöpakkaus, josta ilmat on imetty pois ja juoman hölskyntä pysyy minimissä.

Geelinkin kanssa meni ihan hyvin. Minua on varoiteltu, että tökötit ovat harvinaisen pahan makuisia, mutta ainakin tämä High5:n appelsiinin makuinen litku maistui ihan hyvälle. Täytyy maistella jatkossa vähän muitakin vaihtoehtoja.

Olen melkomoinen vilukissa, joten yleensä aina laitan lenkille päälle vaatetta enemmän kuin lopulta olisi tarpeellista. Joten vaatepuolta joudun vielä tulevina viikkoina miettimään. Kesäkuun lopulla voi olla kova hellekin. Joten jos näin käy, harkitsen vakavasti elämäni ensimmäisten pitkävartisten kompressiosukkien hankintaa. Saattaisivat nuo auttaa näihin tukkoisiin pohkeisiinkin - ehkä.

Kaulitaan ja käännetään...

Torstaina kävin juoksemassa 400 metrin vetoja urheilukentällä. Tarkoitus oli pistellä 6 x 400 metriä samaisin 400 metrin palautuksin, mutta elimistö viesti väsymyksestä. Vähensin siis vetojen määrää viiteen ja otin vähän rauhallisemmin.

Kokemus oli hilpeä, sillä samaan aikaan kun itse yritin pistää parastani vauhdikkailla ratakierroksilla, esikouluikäisille pidettiin kentällä yleisurheilukoulua. Lasten vanhemmat olivat asettautuneet eturadan katsomoon seuraamaan perheen pilttien touhuilua. Keskityin siis hillitsemään mieletöntä esiintymishäpeääni, kun puuskutin sisäradan kaarteesta etusuoralle.

Esiintymisjännitys tosin unohtui viimeisellä kierroksella sykkeiden huidellessa maaliviivan kieppeillä  jossain 190 maksimisykkeiden paikkeilla. Puuskutus kuului taatusti ylimmälle katsomoriville saakka...

Perjantaina pohkeet sitten muistuttivat olemassaolostaan enemmän kuin jäykällä olotilalla. Pitkä päivä töissä, paljon istumista ja vähän verryttelyä teki tehtävänsä. Illan helpoksi tarkoitettu pikkulenkki oli silkkaa kärsimystä. En muista, että pohkeeni olisivat olleet hetkeen näin tukossa. Lauantain lepopäivä tuli enemmän kuin tarpeeseen.

Perjantaina jo venyttelin jalat erityisen huolella ja maanittelin mieheni hieromaan pohkeita muutaman hetken. Tänään sitten jatkoin venytellen ja rullaillen. Keppi on perinteisesti paras venyttelijän apuväline.

                                                 

Mutta silloin kun hätä on suurin, (lisä)apukin on lähellä. Kaivoin keittiön kaapista perinteisen kaulimen käteen ja rullailin vielä pohkeet sillä. Teki erinomaisen hyvää ja jumit alkoivat avautumaan.  Suosittelen.

Huomenna tarkoitus on  juosta viikon pitkisenä 20 kilometriä. Jos venyttely ja lihashuolto on mennyt sinne minne pitäisi, pohkeet eivät jumita aamulla enää. Katsotaan miten mamman käy.

Tarzan´s lunch box

Lepopäivän ratoksi kävimme perheen kanssa geokätköilemässä. Suuntasimme kätkölle, jonka nimi oli arvoituksellisesti Tarzanin lounaslaatikko. Polkaisimme maastopyörillä ohjeen mukaisesti metsään ja hieroimme hieman aivonystyröitämme.

Vaahteran, tammen ja lehmuksen löydyttyä löytyi myös oikea apinamiehen puu. Ja oikea geokätkö. Tarkempaa ohjetta en kerrokaan. Jokainen voi etsiä kätkön ihan itse. Ohjeet löytyvät mm. älypuhelimiin ladattavasta Geocaching sovelluksesta tai vastaavalta nettisivulta.

Geokätköily löytyi koko perheen hauskaksi ajanvietteeksi  Johanna Hulkon lapsille kirjoittaman  Geoetsivät -kirjasarjan kautta. Tarinat ovat hauskoja ja aikuisiakin sopivasti kiinnostavia. Joten nyt meillä on sovittu, että kaikki sarjan kirjat luetaan.

Olemme myös olleet hämmästyneitä siitä, miten paljon kätköjä löytyy kaikilta paikkakunnilta. Joten suosittelen. Tämä on hauska harrastus kaikenikäisille. Käy myös esimerkiksi automatkan ratoksi ja ajanvietteeksi taukopaikalle.

Kura lensi ja iloiset kiljahdukset täyttivät metsän, kun perheen nuorimmainen seurasi kätkön koordinaatteja. Ilmassa oli lupaus alkavasta kesästä. Vihdoinkin!

Lomalenkki

 

Juoksu on siitä mukava harrastus, että se kulkee mukana sinne minne sinäkin  menet. Vietimme viikonloppuvapaata perheen kanssa Naantalissa ja suuntasin illalla tietenkin pienelle juoksulenkille. Samalla korkkasin virallisesti maratonvalmistautumisen käyntiin ja päätin puolikkaalta palauttelun.

Viikko puolimaratonin jälkeen on mennyt vähän sekalaisissa tunnelmissa. Maanantaina vietin tunnin uimahallissa ja säästelin jalkoja vapaauintia harjoitellen. Tiistaina kävin pienellä 30 minuutin juoksulenkillä ja tajusin jalkojen olevan varsin väsyneitä lauantain hilpaisusta. Keskiviikkona kertasimme PT:n kanssa lihaskuntotreenit tulevalle parille kuukaudelle ja torstaina lepäsin.

Perjantain juoksulenkki tuntui jo paljon mukavammalta. Joten nyt käsillä ovat viimeiset mahdollisuudet totutella juoksemiseen ennen kesäkuun lopun polkumaratonia. Seuraavat viikot mennään kaavalla 3-4 juoksulenkkiä per viikko. Yksi juoksulenkki näistä on aina ns. pitkä lenkki ja loput lyhyempiä lenkkejä. Joissakin lenkeissä on vetoharjoituksia. Lihaskuntoa harjoittelen yhdistettynä johonkin viikon lyhyemmästä lenkistä. Sain PT Sarilta hyvät ohjeet oman kehon painolla harjoitteluun. Muutamassa liikkeessä käytän kahvakuulaa apuna.

Viikkoon mahtuu pari lepopäivää ja yksi tai kaksi muuta harjoitusta vähän fiiliksen mukaan. Lähinnä käyn uimassa tai pyöräilemässä. Ja suunnistus sopii yhdistettäväksi juoksuharjoitteluun, jos iltarasteille kaipaan. Metsässä juokseminen toki kuuluu kuvioon, kun suunnitelmassa on polkumaraton.

Perjantain juoksulenkin maisemat eivät olleet kovin polkuiset. Enemmänkin nautiskelin juoksun lomassa Naantalin tunnelmallisista kaupunkimaisemista. Näin toukokuussa kaupunki on perjantai iltaisin vielä hiljainen. Toista on kesäkuussa ja Muumimaailman avauduttua. Lenkin lomassa minua tosin pyydettiin kuvaamaan muutamaa romanttisissa tunnelmissa käyskentelevää nuorta paria.

No onhan tämä Naantali romanttinen paikka. Vaikka iltalenkillä juosten. Laukussa lenkkarit, juoksutrikoot ja ylimääräinen paita eivät reissussakaan paljon paina. Suosittelen.

Mitallikahvin paikka

Nyt se on takana. Ensimmäinen juoksutapahtumassa hipsuteltu puolimaraton. Meni tismalleen pelikirjan mukaan, joten jibii - olen tyytyväinen.

Aika 2.25,29 ei tietenkään järisytä muiden kuin omaa historiankirjoitustani. Tämä on sitten aika, jota toivottavasti joskus parannetaan.

Tarkoitus oli lähteä juoksemaan leppoisalla ja rennolla vauhdilla. Melko pian startin jälkeen päädyin juoksemaan toisen kanssakisaajan tasaiseen vauhtiin. Kollegan tempo passasi minulle kuin nakutettu. Siinä sitten juteltiin niitä näitä ja tsempattiin toisiamme eteenpäin.

Juoksukaverini kertoi aloittaneensa juoksemisen vasta muutama kuukausi aikaisemmin, lopettaneensa tupakanpolton edellisenä vuonna ja laihtuneensa samalla kertaa useamman kilon. Aikaisemmin hän kertoi juosseensa pisimmillään vain 10 kilometrin lenkin. Joten olin kyllä aika vaikuttunut. Iso käsi näin rohkealle juoksijan alulle.

Vauhti kieppui aluksi vähän reilun 7 minuutin kilometrivauhdissa. Ilman jännityksen nostamaa syketasoa, vauhti olisi minulle ollut ihan perus lenkkivauhtia. Juoksu tuntui mukavalta. Jossain vaiheessa huomasin, että vauhti alkoi olla pikkuisen liian kova juoksukaverilleni.

Ripeämmät kisaajat painelivat pitkällä edellämme, mutta jokunen juoksija tuli vähän hitaamminkin. Joten ei mitään hätää.

Kun juoksu tuntui helpolta, mieli halasi jo vähän rivakampaan vauhtiin. Mutta en hennonut jättää lenkkikaveriani juuri silloin, kun hän ensimmäisen kerran valitti jumiin mennyttä pohjettaan. Tsempaten siis mentiin eteenpäin aina reiluun kymppiin. 13 kilometrin jälkeen totesin, että vauhtia on hyvä kiristää, että pysyn tavoiteajassani.

Juoksukaverini jäi jatkamaan omaa vauhtiaan ja minä pistin kaasua töppösiin. Erotessamme huikkasimme tsempit toisillemme loppumatkaan. Viimeiset kilometrit juoksin sitten 6:30 alkuisia kilometriaikoja. Tunteeksi jäi, että niitä olisi voinut juosta vähän pidempäänkin. Eli hampaankoloon jäi ajatus siitä, että tätä aikaa vielä petrataan.

Tunne kropassa oli hyvä, mihinkään ei koskenut, juoksu ei tuntunut kertaakaan vaikealta. Yhtään rakkoakaan en saanut komistamaan varpaitani.

Oma juoksukyky ei vielä kovin paljon kovempia kilometrivauhteja tällaisella matkalla kestä, mutta ensimmäisestä "kisapuolikkaastani" jäi hyvä maku suuhun. Vähän juoksua alle lisää ja rohkeutta vauhdinpitoon. Siitä se sitten aikakin paranee.

Ja toisaalta, onkohan tuolla niin kamalasti edes väliä (: Oli nimittäin älyttömän hauskaa!

Edessä juoksupäivä

Aamulla selailin vanhoja harjoitusmuistiinpanojani. Juoksun aloittaminen on minulle vasta tuore tapaus. Aloitin juoksuharjoitukset viime kesänä. Aluksi vaikeinta oli sykkeiden pitäminen riittävän matalalla. Onneksi sain PT:ltä kunnon ohjeet maltilliseen aloitukseen.

Aloitin sauvakävelyllä ja pienillä juoksupätkillä kävelylenkin ohessa. Hesari kirjoitti viime kesänä parikin isompaa juttua maratonille tähtäämisestä. Oma juoksuohjelmani meni alussa aika lailla samassa rytmissä, kuin juttuihin haastatellut asiantuntijat sanoivat. Parin kuukauden harjoittelun jälkeen olin valmis yrittämään ensimmäistä kymmenen kilometrin juoksua kuntoilutapahtumassa.

Tavoite juoksussa oli ainoastaan juosta koko kymmenen kilometrin matka. Psyykkasin siis itseni etukäteen siihen, että keskityn ihan omaan vauhtiini ja annan muiden vikkelämpien juoksijoiden mennä omaa tahtiaan. Reitti oli varsin mäkinen, joten se toi omaa jännitystään lähtöön.

Onnistuin kuitenkin tekemään juoksun oman suunnitelman mukaan ja olin tyytyväinen. Aikakin kertoo, että maltilla mentiin. Juoksin ensimmäisen "kisakympin" aikaan 1.16 ja risat.

Kympin juostuani haaveilin juoksevani ensimmäisen puolimaratonini kuntoilutapahtumassa ennen vuodenvaihdetta. Ilmoittauduin tästä syystä Kuopiossa juostavaan itsenäisyyspäivän maratoniin, jossa puolikaskin olisi ollut mahdollista juosta. Mutta flunssa päätti toisin. Sairastuin ja jouduin jättämään kokemuksen väliin. Nyt minulla on siis varastossa mahdollisuus osallistua tämän vuoden vastaavaan tapahtumaan. Toivottavasti pysyn terveenä.

Talvi tuli ja talvi meni. Liukkaiden kelien aikaan en juurikaan juossut vaikka nastakengät itselleni ostinkin. Muutaman kerran kävin ihan vaihtelun vuoksi juoksemassa Vierumäen urheiluopistolla hallissa.

Nyt keväällä influenssa siirsi juoksulenkkien aloittamista muutamalla viikolla.

Tänään lähden kokeilemaan ensimmäistä puolikastani lappu rinnassa Kouvolan puolimaratonille. Juoksupohjat ovat sen verran heikot, että rehellisesti sanottuna hirvittää. Mutta yritän soveltaa samaa taktiikkaa, kuin ensimmäisellä kympilläni. Tarkoitus on juosta omaan tahtiin ja koko 21 km matka. Ajasta sitten viis.

Tai noh... Maali sulkeutuu kolmen tunnin kuluttua startista. Siinä on sitten se takaraja, jota tavoitella.

Vilkaisin viime vuoden tuloslistaa ja totesin, että luultavasti saan keskittyä siihen, että maltan juosta kenties hitaammin kuin muut. Mutta kukaan ei voi olla eka, jos joku ei ole vika. Joten tällä mennään.


Ylen sivuilta löytyi hyvä artikkeli siitä, miten kevään juoksulenkit on hyvä aloittaa maltilla. Ok, tämän päivän lenkki ei ihan noudata tätä suositusta.

Mutta nyt pakkaamaan...

Salpaus Rogaining 2015 MTB

Nyt se on koettu. Salpaus Rogaining 2015 on onnellisesti takana. Osallistuimme mieheni kanssa neljän tunnin maastopyöräsarjaan.

Sääennuste ei kovin lämpöisiä kelejä kisaan luvannut. Vettä piti taivaalta tulla kaatamalla koko kisapäivän. Varasimme mukaan siis laajan arsenaalin lämmintä ja sadetta pitävää vaatetta.

Sään haltija oli kuitenkin armollinen. Sade alkoi aamulla, mutta piti taukoa puolesta päivästä eteenpäin aina iltapäivään saakka. Saimme siis polkea reittiä läpi kutakuinkin sateettomassa säässä.

Ensikertalaisina lähdimme tapahtumaan mukaan iloisella kokeilumielellä. Eniten jännitystä tuotti reitin suunnittelut.

Rogaining on siis suunnistusmuoto, jossa annetun ajan puitteissa jokainen joukkue saa kiertää maastoon ripoteltuja rasteja valitsemassaan järjestyksessä. Rastit ovat pisteytettyjä, joten voiton korjaa se joukkue, joka onnistuu keräämään annetun ajan puitteissa eniten pisteitä. Tarkat rastipaikat ja kilpailukartta jaetaan osallistujille noin tunti ennen starttia. Etukäteen reittiä ei siis pääse suunnittelemaan. Onnistuneen reittisuunnitelman tehneet pärjäävät kisassa yleensä parhaiten.

Kartat saatuamme teimme nopean mittakaava-arvion ja päädyimme ajamaan reittiä, joka edestakaisena pääväyliä pitkin oli noin 20 km pituinen. Pääväylältä rastipaikat poikkesivat sitten jonkin verran, joten varauduimme siihen, että reitillä kuluisi koko annettu aika. Laskimme, että onnistumme saalistamaan noin 600 pistettä, jos löydämme kaikki tavoitellut rastit. Teimme myös karkean aikasuunnitelman ja sovimme, minkä rastipisteen jälkeen käännymme takaisin maalialueelle, jos rastien etsimiseen menee arvioitua enemmän aikaa.

Itse kisa meni sitten märissä merkeissä. Onnistuimme noudattamaan tehtyä suunnitelmaa kohtuullisen hyvin. Muutama parantamisen paikka kuitenkin tuli. Yhden rastivälin reittisuunnitelmaa muutimme maastossa, kun muiden suunnistajien tekemä reittivalinta näytti houkuttelevammalta, kuin oma arviomme. No - pieleen meni. Kannoimme sitten polkupyöriä muiden jalkamiesten perässä pari kilometriä umpimetsässä ja mutaisella pellon pientareella. Mutta siitäkin selvittiin.

Yhdellä rastilla olimme jo hyväksyneet ajatuksen ensimmäisestä pummista, kun sitten palatessamme polkupyörien jättöpaikalle törmäsimme rastiin aivan sattumalta.

Vielä ennen maalia ehdimme käydä nappaamassa yhden ylimääräisen lähirastin ja saimme kasaan 630 pistettä. Maaliin ehdimme muutama minuutti ennen määräaikaa, joten suoritus oli tällaisilta vasta-alkajilta varsin kelvollinen. Ei yhtään rastipummia ja reittisuunnitelma onnistui olemaan pituudeltaan ja vaikeudeltaan omaan taitotasoon ja kuntoon nähden erinomainen. Kokonaismittaa reitille tuli lopulta 35,1 km.

Koska vettä oli satanut useampana kisaa edeltävänä päivänä, maasto oli mutainen. Varustauduimme märkään maastoon mm. sadetta pitävillä säärystimillä ja sukkien päälle kenkiin pujotetuilla muovipusseilla. Mies onnistui tällä keinolla pitämään jalat kuivana koko kisan. Omat jalat kastuivat ensimmäisen tunnin jälkeen ja maalissa huomasin muovipussien repeytyneen kengissä. Hyvä ja halpa kikka - kunhan vain muovipussit valitsee vähän kestävämmästä päästä.

Toiseksi viimeiseltä rastilta poistuessamme kaaduin pyörän kanssa lahjakkaasti. Pehmeään mutaan oli mukava pyllähtää. Kotona polkupyörät vaativat täydellisen vesipesun. Ja mutaista pyykkiä sai pyörittää pari koneellista.

Pientä kisajännitystä

Huomenna Salpaus Rogaining tapahtuma ja luvassa suunnistusta maastopyörällä. Ilmassa on pientä kisajännitystä, kun tarkastelen varustelistaa.

Mukaan otetaan kompassi, pilli, karttateline, juomareppu, jossa pari litraa urheilujuomaa, EA -varusteet, kännykkä vesitiiviisti pakattuna, vaihto paita, sukat, pipo ja hanskat, tuulta pitävä takki, energiapatukkaa ja muuta ruokaa, teippiä, reitin suunnittelua varten: viivoitin, kynä, lankaa ja nuppineuloja, muovipusseja kenkiin (jos sukat kastuu), wc paperia, pyörän kumin paikkausvälineet, pumppu, pyöräkypärä, pyöräilyhousut ja -kengät. Niin ja tietenkin tavalliset ulkoiluvaatteet.

Tämän lisäksi mukaan tulee pari kameraa ja kassillinen vaihtovaatteita, jotta kuivaa löytyy päälle pantavaksi maaliin tulon jälkeen. Sääennusteen mukaan vettä tulee kisan aikana taivaalta kaatamalla. Niin että jibii!

Vappuaamun kumihommia (:

Tunnustan: olen uusavuton. En ole aikaisemmin kertaakaan paikannut polkupyörän kumia. Koska suunnitelmissani on ottaa osaa muutamaan pyöräilytapahtumaan kesän aikana, joudun opettelemaan tämän taidon. Vappuaamun kunniaksi otin siis sanan mukaisesti pyörää sarvista ja ryhdyin hommiin.

Ensin piti tarkastaa, että kaikki tarvittavat välineet olivat hallussa. Paikkausboxissa on yleensä kaikki tarvittava. Edes liiman kanssa ei enää tarvitse pelata, vaan pikapaikoissa on liima itsessään. Jos uuden sisäkumin hankkii, on tiedettävä renkaan tuumakoko ja venttiilityyppi. Kaikki tämä oli ihan uutta minulle.

Jos rengaskauppaan suuntaa ostoksille, eikä ihan tiedä, mitä on tekemässä, varminta on ottaa vanhasta renkaasta ylös tuumakoko ja kuvata vaikka pyörän venttiili ilman tulppaa kännykällä myyjälle näytettäväksi. Näillä määritelmillä ammattitaitoinen myyjä löytänee hyllystä oikean sisäkumin. Onneksi perheeseen kuuluu näissä hommissa toinen vähän minua viisaampi, jolta sain apua.

Sitten itse tehtävään. Aluksi pyörä piti irrottaa haarukasta. Tämä nyt oli vielä helppoa, kun kiinnitys toimi pikalukolla.

Pyörän irrottamisen jälkeen levyjarrujen jarrupalojen väliin piti laittaa pieni muoviklipsi estämään jarrupalojen painumista vahingossa vastakkain.

Jos työn tohinassa onnistuu potkaisemaan jarrukahvaa niin, että levyjarrujen jarrupalat pääsevät painumaan yhteen, voi jarrut pahimmassa tapauksessa saada urakan aikana epäkuntoon. Tähän sain tosi tarkan selvityksen siitä, miten jarrut voivat mennä rikki, mutta myönnän etten tässä pysynyt enää kärryillä. Lähdin siis vain siitä, että noudatin ohjeita (:

Sitten päällyskumi piti saada irti vanteelta. Paikkausvälineisiin kuuluu muoviset rengasraudat, jolla päällyskumin vääntäminen pitäisi onnistua. Mutta ensi yrittämällä homma ei ollutkaan helppoa. Aikani punnerrettuani sain kuin sainkin kumin paikaltaan. Mutta ilman hyviä ohjeita urakka olisi kyllä tyssännyt tähän.

Päällyskumin irrottua venttiili piti irrotella vanteesta ja puhjennut sisäkumi ujuttaa vanteen päältä pois. Tässä kohtaa sain ohjeen miettiä ennen sisäkumin irrotusta missä kohdassa reikä todennäköisimmin saattaisi olla. Tarkastin siis löytyykö päällipyörästä piikkejä tai muita merkkejä siitä, miten reikä on syntynyt. Sama tarkastus piti tehdä myös pyörän sisäpinnalle. Sieltä sitten löytyikin pieni terävä kivi, joka oli tehnyt reiän myös päällyskumiin.

Kun syyllinen oli selvillä, potentiaalinen vikapaikka löytyi suhteellisen helposti myös sisäkumista. Ilmaa renkaaseen ja kostuketta epäillyn reikäpaikan päälle. Kuplinta paljasti vian nopeasti.

Rengas tyhjäksi, vikapaikka kuivaksi ja pieni karhennus kumin korjauskohtaan hiekkapaperilla. Pikapaikan liimaus sujui nopeasti. Onnistuin tietenkin tässä välissä kertaalleen jo hukkaamaan reikäkohdan, joten renkaan täyttäminen ja reiän etsintä piti tehdä kahteen kertaan. Mutta tulipahan tämäkin opeteltua.

Sitten pyörän sisäkumi pitää vielä ujuttaa vanteelle päällyskumin alle niin, ettei se jää kovasti kierteelle. Tämän jälkeen päällyskumi pyöräytettiin paikalleen vanteelle ja renkaaseen pumpatiin ilmaa. Kun vielä ilmaa pumpatessa tarkastaa, että päällyskumi tulee kohtuullisen tasaisesti vanteelle, homma pitäisi olla hoidettu kunnialla.

Lopuksi rengas kiinnitetiin takaisin haarukkaan. Renkaan pujotteleminen ketjujen alle ja väliin vaati hetken harkintaa, mutta kokeneemman ohjein tähänkin löytyi oikea taktiikka.

Nyt olen siis saanut ensikokemuksen renkaan paikkaamisesta. Hyvin tämä homma sujuu mukavassa aurinkoisessa kevätsäässä. Sadekelillä ja ojanpenkalla vaikeuskerrointa on sitten ihan eri tavalla...

... ja sitten eksyin...

Vappuaaton aatto toi valkoisen yllätyksen. Satoi lunta. Tietenkin minun suunnitelmassani oli juoksuharjoitus ja aikuisten suunnistuskoulun ensimmäiset iltarastit. Sattuipa sopivasti.

Edellisen päivän keväinen auringonpaiste oli etäinen muisto. Lumisateessa pistelin vartin lämmittelyjuoksun jälkeen viisi rullaavaa mäkivetoa ja sitten 12 sekunnin maksimivauhtivetoja vähän loivempaan ylämäkeen. Lumisade oli unohtunut viimeiseen vetoon mennessä, vaikka tossut olivat jo likomärät.

Maksimivauhtisia vetoja en aikaisemmin olekaan tehnyt. Oli vähän kömpelö tunne. Mutta miten onnelliseksi tulin jälkeenpäin. Nämäkin sain kunnialla suoritettua!

Lopuksi vielä tein muutaman tekniikkaharjoitteen. Juoksutekniikkani kaipaa lantion asennon päivitystä. Joten sitä sitten työstämään askellus ja loikkaharjoituksilla.

Palauttelun ja pienen venyttelyn jälkeen ehdin vaihtaa kuivaa vaatetta päälle ja napata pientä välipalaa ennen iltarastien alkua.

Aloitin muutama viikko sitten aikuisten suunnistuskurssin. Ei huono valinta. Eilisen iltarastikokemuksen jälkeen innostus oli valtava.

Maastoharjoituksen aikana saimme ohjausta kokeneemmilta suunnistajilta ja etsimme rasteja itsenäisesti. Onnistuin jo kehittämään vaarallisen hyvänolontunteen muutaman rastin löydyttyä: tämähän on helppoa.

Onneksi palasin maan pinnalle eksyttyäni muutaman kymmenen metrin matkalla oikein huolella. Luulin kulkevani pohjoiseen - eihän sitä tietenkään kompassista kannata varmistaa! Päädyin kuitenkin 180 astetta kokonaan toiseen suuntaan ja jäin raapimaan päätäni totaalisen hämmästyneenä uppo-oudon polun varteen. Onneksi paikalle osunut kokeneempi suunnistaja kertoi minulle paitsi sen missä olen, myös neuvot siihen kuinka löydän sille rastille, jolla minun pitäisi olla. Sen verran hyvät ohjeet sain, että luulen ensimmäistä kertaa tajunneeni, miten suunta kompassilla otetaan.

Harhailusta huolimatta hauskaa oli. Odotan siis seuraavaa kertaa innolla. Jotta tämä ei olisi näin yksinkertaista, olemme tietenkin mieheni kanssa päättäneet ottaa osaa tulevana viikonloppuna Salpaus Rogaining -tapahtuman maastopyöräsarjaan. Suunnistustaidosta en tiedä, mutta itseluottamus on kohdallaan. Odotamme jännityksellä miten monta kertaa neljän tunnin aikana ehtii eksymään.

Jo lyhyen kokeilun perusteella voin lämpimästi suositella suunnistuskoulun käymistä. Jos teoriatunneilla istuminen pitkästyttää, suunnistus on siitä mahtava laji, että mukaan voi mennä pelkästään osallistumalla oman paikkakunnan suunnistusseuran iltarasteille. Neuvoja saa paikan päällä ihan vasta-alkajakin. Reitin voi kiertää vaikka kävelemällä.

Itse otan osaa Lahden suunnistajien oikopolku suunnistuskouluun. Tällaiselle vapaa-ajan aikatauluja kammoksuvalle paras puoli kurssissa on se, ettei se kestä kuin puolitoista kuukautta. Jo muutaman kerran jälkeen vanhat koulussa opitut suunnistustaidot ovat palautuneet mieleen.

Sen verran nälkä kasvaa syödessä, että seuraavaksi suuntaan kompassiostoksille.

Maastopyöräilyä Ilvespolulla

Sunnuntaina satoi. Maastossa pyöräily sopii sadesään lenkiksi. Rapa lentää, jalat kastuu ja hengitys kulkee.

Jos ei ihan aina huvita, voi lisäeloa lenkille hankkia vaikka kuvaamalla koko reissun. Lenkki tulee tehtyä vähän siinä sivussa. Viime sunnuntain parisuhdelenkistä tuli tällainen filmi.

Maasto Heinolasta Vierumäen urheiluopistolle Ilvespolkua pitkin on mainio kuntoilureitti, jonka voi sotkea vaikka ihan peruspyörällä. Maastosta löytyy kaikenlaisia lenkkejä vaativammallakin maastolla. Matkaa kertyy noin 12 km suuntaansa.

Näissä maastoissa juostaan myös
Vierumäki Trail polkumaraton 2015.

Aamulenkki - ihanaa fiilistelyä

 
 

Aamupuuro - syöty.

Lenkkivaatteet - puettu.

Mies töissä - muu perhe nukkuu.

Lappu keittiönpöydällä: Olen lenkillä, T. äiti.

 

Aurinko kurkistelee puiden lomasta. Varjossa lätäköt ovat vielä riitteessä. Takapihalta pururadalle, pururadalta metsään. Metsä on täynnä polkuja. Ihana vapaus valita.

Linnut laulavat aamukonserttiaan. Kevät tuoksuu kostealta mullalta, männyn kaarnalta, kylmältä kiveltä, suon silmäkkeeltä. Askeleen alla litisee. Kuiva sammal on hiljaa.

Tästä minä juoksen. Ja tästä. Hengitys löytää rytminsä, jalat vauhtinsa. Tämä polku tuo minut takaisin pururadalle. Tuttu reitti palauttaa. Syke tasaantuu, matka jatkuu.

Toinen onnellinen tulee vastaan. Vaikka ei tunneta, hymyillään ja nyökätään tervehdykseksi. Vähän ujosti. Eihän rikota taikaa.

Tuttu kääntöpaikka. Pujahdan metsään. Kevät tuoksuu, metsä tuoksuu. Astun tossuni kosteaan mutaan. Se on kylmää.

Puro solisee puiden takana. Tätä en ole ennen nähnyt. Se soljuu kuin satu sammalten välissä. Minusta riippumatta. Kierrän puron mutkaa, seuraan veden juoksua.

Matka jatkuu taas. Hengitän kevättä, kevyttä, raikasta aamuilmaa. Juoksu on vapaata. Seuraan polkua kuusten katveessa. Kohta olen kotona taas.

Aurinko lämmittää kotipihan rappusia. Hiivin sisään. Perhe nukkuu vielä. Jalat onnellisen raskaat, paita hiestä kostea. Posket punaiset. Näin päivä on hyvä alkaa.

UKK kävelytesti - faktat pöytään

Mainitsin aikaisemmin, että kuntoiluni alkuun suoritin UKK kävelytestin. Vaikka Urkki olikin urheilu- ja erämies, ei minun onneksi tarvinnut lähteä kalaan Tenolle testin suorittaakseni. Yksinkertainen kahden kilometrin kävely urheilukentällä riitti kertomaan missä mennään.

UKK kävelytesti on yksinkertainen tapa mitata kestävyyssuorituskykyä aivan perustasolla. Testi suoritetaan kävelemällä kaksi kilometria mahdollisimman nopeasti. Kävelyaika mitataan. Testitulos lasketaan kahden kilometrin kävelyyn käytetyn ajan, sykkeen, suorittajan painoindeksin sekä iän ja sukupuolen perusteella. Lisätietoa testistä löytyy  UKK instituutin nettisivuilta ja laskentakaava kuntoindeksin laskemiseen löytyy mm. YTHS:n nettisivulta . 

Kuulostaa yksinkertaiselta, joten kokenut kaiken tietää. Testiä varten lainasin mieheni vanhaa sykemittaria ja ihmettelin hetken miten sitä käytetään. Onneksi PT neuvoi ja oli testaajana paikalla. Minun huolekseni jäi käveleminen.

Testissä on tarkoitus kävellä mahdollisimman ripeästi. Tämä siis tarkoittaa sananmukaisesti ripeästi. Ok - tämä nyt ei kuulostanut kovin hankalalta hommalta. Eli baanalle ja vauhtia niin paljon kuin höyrykoneesta lähtee. 

Viuhdoin ja riuhdoin ja puuskutin. Tossu meni kyllä toisen eteen, mutta hengitys kertoi, että liikunnasta oli tullut lintsattua. Syke huiteli jossain taivaissa. Ensimmäisen kilometrin jälkeen mieleeni hiipi selkeä ajatus siitä, että vauhti taisi olla sittenkin liian kova. Mutta kun hommaan oli ryhdytty, loppuun asti tietenkin väännetään. Vauhtini hiipui, mutta sykkeeni ei. 

Kun viipotin maaliviivan yli, sykkeeni läpätti jossain reilussa 170:ssä. Oloni oli sen mukainen. En tuntenut oloani mitenkään tuoreeksi. Ja aikaa olin käyttänyt runsaasti.

Kävelytestin indeksi laskettiin 94. Olin siis periaatteessa keskimääräisessä kunnossa. Mutta jos indeksiluku 100 kuvaisi ikäisteni suorittajien keskiarvoa, olin kuitenkin alle tämän tason. 

Lihaskuntotestini ei paljon parempia viitearvoja antanut. Minuutissa suoritin 16 istumaannousua, 24 kyykkyä, 24 selän ojennusta ja 13 muunneltua punnerrusta. Ylipainoni takasi sen, että jalat olivat saaneet jo voimatreeniä. Yllätyin siitä, että kukkakeppikäsilläni punnerrus sujui kohtuullisesti. Ikätasoisiini suorittajiin verrattaessa suoriuduin lihaskuntotestistä siis kohtuullisen mallikkaasti. Mutta rehellisyyden nimissä. Viitearvot eivät olleet kovin kovia. Tulokset eivät antaneet mitään syytä juhlaan.

Sain PT:ltä hyvän palautteen ja ohjeet miten eri muuttujat vaikuttavat tulokseen. Yksinkertaisesti: minuutti kävelyajasta pois tarkoittaa käytännössä 10 pisteen parannusta indeksiin. Kävelysykkeeseen 20 - 25 lyönnin muutos tuottaisi saman tuloksen. Ja yllätys yllätys: 20 kilon painon pudotus tuottaisi vastaavalla tavalla 10 pisteen parannuksen tulokseen.

Minuutin parannus kävelyaikaan tuntui varsin ylivoimaiselta tehtävältä. Samoin painon pudotus. Mutta elättelin pientä toivoa, että kunnon kohotessa sykearvoihin voisi vaikuttaa. Tai mitä hittoa. Päätin heittäytyä ammattilaisen huomaan ja luottaa PT:n arvioon. Eli tulta päin ja hyvin ohjein harjoittelemaan.

En ole tehnyt kuntoilun aloituksen jälkeen vertailevaa kävelytestiä. Se pitäisi ihan mielenkiinnon vuoksi tehdä. Sen voin kertoa, että painoni on tippunut sitten ensitestin reilun kymmenen kiloa ja kävelemällä sykkettä voi välillä olla vaikea saada nousemaan täysin tasaisilla etapeilla. Joten ainakin itseluottamus on aloituksen jälkeen kasvanut - todennäköisesti kuntokin!

It ain't over until the fat lady swims

Vietän työssäni paljon aikaa asiakastapaamisissa ja  neuvotteluissa. Aikataulua pukkaa vasemmalta ja oikealta. Kun liikun, minulla on pari kriteeriä, joiden täytyy täyttyä.

Ehdoton sääntö nro 1 on, että inhoan tarkkoja vapaa-ajan aikatauluja. Erityisesti inhoan sellaisia aikatauluja, jotka joku muu minulle asettaa. Tämä ehtoni rajasi jo aika paljon potentiaalisia liikuntalajeja valikoimani ulkopuolelle.

Sääntö nro 2 on, etteivät minulle välttämättä sovi työni vastapainoksi lajit, joissa joudun olemaan yltiöpäisen sosiaalinen. Tai muuten vain puhelias kanssalähimmäinen. Pahoittelut kaikille: tunnustan olevani toisinaan varsin tylsä tyyppi.

"Ei minun juttuni" -listalle joutuivat siis kaikki sellaiset lajivaihtoehdot, joihin liittyi sana ryhmä tai aina tiettyyn aikaan tietyssä paikassa tapaamisia. Pumpit, aerobicit, stepit ja muut ryhmäliikunnat olivat siis ehdottomasti poissa vaihtoehdoista. Samoin poissa vaihtoehdoista olivat valitettavasti myös joukkuelajit.

Ok, myönnän, ajatus lentopallosta tai vaikkapa pesäpallosta tuntui oikeasti kiinnostavalta. Aina siihen saakka, kunnes tajusin, että harrastus vaatisi minulta sitoutumista vähintään kerran viikossa ennalta laadittuun aikatauluun. Stressitasoni nousi pelkästä ajatuksesta. Tämä juttu ei siis sopinut minulle.

Liikunta-aktiviteettilistani muodostin itsenäisen erakkonaisen periaatteella. Yksin tai perheen kanssa tekeminen tuntui minulle kaikkein sopivimmalta. Ja pahitteeksi ei ole myöskään laji, jossa saa olla vähän aikaa ihan hiljaa omien ajatustensa kanssa. Kun aloittelee rapakunnon karkoitusta, pidin parhaimpama strategiana aloittaa sellaisilla lajeilla, joita on mahdollisimman helppo tehdä missä ja milloin vain.

Kesälajeista tältä pohjalta ehdotin, että kuntoiluohjelmani sisätäisi polkupyöräilyä ja sauvakävelyä. Muutaman viikon kuntoilun jälkeen aloin haaveilla myös siitä, että joskun pystyisin juoksemaan osan lenkeistäni. Näillä peruslajeilla ja tavoitteilla pääsin hyvin alkuun.

Pyöräily on lajina varmasti melkein kaikille tuttu. Kaikki ovat lykänneet fillarilla ainakin silloin tällöin kauppaan, kouluun tai työpaikalle. Pyöräily ei vaadi polkupyörän ja pyöräilykypärän lisäksi juuri muita varusteita kuin mukavat, tuulta hivenen pitävät, viileän sään varusteet. Ja jos takapuoltaan haluaa säästää, investointi pyöräilyhousuihin ei ole huono juttu.

Itse aloitin varsin perusteista. Ja ensimmäiset pyöräilyhousut ostin lähimarketin alennuslaarista. Koska - myönnetään - ahterini oli ensimmäisistä pyörälenkeistä kipeä!

Polkupyörähän minulla jo olikin. Oiva vuoden 1985 -mallia oleva Retki Tunturi, 6 -vaihdetta ja suora tanko. Olin vielä peruskoulun ala-asteella tämän menopelin saadessani. Tätä luotettavaa peruspyörää polkiessa syke kyllä  nousi. Keväällä olin huollattanut menopelin paikallisessa urheiluliikkeessä. Hovihuoltajani sai pelistä vielä toimivan, mutta varoitti minua siitä, ettei pyörään enää kuulema löydä varaosia. Mutta tällä päästiin baanalle.

Kävely ja sauvakävely ovat varmaan yksi aliarvostetuimmista liikunnan muodoista. Ehkä siksi, että melkein kaikki käyvät kävelyllä edes joskus. Kävelylenkeistä ei kuitenkaan välttämättä pöhistä työpaikan aamukahvipöydässä samaan malliin kuin pitkistä juoksu- tai vaikkapa pyöräilysaavutuksista. Mutta oikeasti: kävelyä parempaa liikuntamuotoa ei aloittelevalle liikkujalle ole olemassa. Loukkaantumisriski on lajissa minmaalinen ja pitkäkestoiset kävelylenkit nostavat sopivasti sykettä rasittamatta liikaa.

Kävelysauvat omistin jo aikaisemmalta ajalta. Koska en osaa kävellä sauvojen kanssa ne kumitötsät sauvojen päässä, suuntasin heti ensi lenkistä alkaen kotini läheisille metsäpoluille ja hiekkapohjaisille ulkoilureiteille. Harjumaastossa, jossa mäet ja nyppylät vuorottelevat, löysi nopeasti haastetta tähänkin lajiin. Reipas sauvakävely nostaa mukavasti hien pintaan ja kohottaa sykettä.

Sauvakävelyn kautta pääsin kiinni myös juoksuun. Aluksi muutaman minuutin juoksupätkiä sauvakävelyn lomaan ripotellen. Suurin investointi tähän lajiin oli uusien lenkkareiden ostaminen. Nekin löysin alennusmyynnistä.

Punttisalille en suoranaisesti tuntenut vetoa, mutta koska minulle on viime vuosina kertynyt huomattavasti enemmän läskiä lihaksen sijaan, pyysin PT Saria viemään minut salille ja tekemään ohjelman, jolla voisin aloittaa lihaskuntoni parantamisen. Ainoa pulma oli löytää sali, jossa kainostelematta viihtyisin. Mutta se on sitten toinen tarina.

Olen aina pitänyt hiihtämisestä. Joten talvilajin valinta ei tuottanut minulle ongelmaa. Omistin jo varsin asiallisen suksikaluston (lue: pari luistelusukia ja perinteisen sukset sauvoineen), joten hiihdosta sain lajin, jonka ääreen pääsin palaamaan vanhasta muistista. Hiihto on myös erinomaisesti monipuolinen laji, joka kehittää kestävyyskunnon lisäksi myös lihaskuntoa ja koordinaatiota.

Liikuntapakettini oli näillä lajiella koossa. Tällä pääsin hyvään kuntoilun alkuun. Mutta ennen kuin muutama kuukausi oli kulunut, huomasin jo miettiväni uusia lajeja. Ei siksi että valituissa lajeissa olisi mitään vikaa. Mutta kun kuntoni kasvoi, huomasin liikunnan olevan oiva tapa kokea ja oppia jotakin uutta. Surffasin aktiivisesti netin liikuntasivuilla ja mietin, mitä uutta lajia haluaisin kokeilla. Samalla myös hidastempoinen juoksu alkoi sujua.

Joulukuussa podin flunssaa ja löysin Yle Areenasta Mitt Triathlon ohjelman, jossa seurattiin neljän aloittelevan liikkujan harjoittelua jokaisen ensimmäiselle triathlonille. Ohjelma herätti kiinnostukseni uintiin.



Kuluvan vuoden aluksi kysyin valmentajaltani, olisiko uinnin ja eritoten vapaauinnin tekniikan perusteet mahdollista ottaa tapaamistemme aiheeksi.

Nyt opettelen sitkeästi vapaauinnin tekniikkaa ja parannan uintikuntoani. Tunnetusti vesi kelluttaa. Lajin parissa pieni ylipainoni ei siis haittaa läheskään niin paljon, kuin esimerkisi juoksussa. Jo muutaman tekniikkaan keskittyneen harjoittelukerran jälkeen huomaa myös oppineensa jotakin uutta. Laji siis todella onnistuu koukuttamaan. Ja mikä parasta, uimaan pääsee sekä kesällä että talvella.

Uusi harrasteeni ei siis ole ohi ennen kuin tämä tuhti täti on oppinut uimaan.

Sellaista, jota luulet muuttumattomaksi voi muuttaa...

Jos vuosi sitten minulle olisi kerrottu, että keväällä 2015 olen ilmoittautunut ensimmäiselle maratonilleni ja aloittelen blogin kirjoittamista liikuntaan liittyvistä kokemuksistani ja elämyksistä, olisin luultavasti pitänyt ajatusta pilana.

Vuosi sitten sanat leposyke tai PK -lenkki eivät kuuluneet sanavarastooni. Arkisiin aikatauluihini ei myöskään olisi mahtunut blogin kirjoittaminen. Päiväni koostuivat lähinnä työstä ja tavallisista perheenäidin velvollisuuksista. Olin toki onnellinen, mutta uupumus oli hiljaa valtaamassa alaa arjessani.

Arkisen viikkoni mukavin hetki oli yleensä perjantaina, kun työviikon jälkeen käperryin kotisohvan nurkkaan kaukosäädin seuranani. Viikon ikävin hetki sattui useimiten taas sunnuntai-iltaan, kun maanantaiaamu ja töihin palaaminen alkoivat pikkuhiljaa hiipiä tajuntaani.

Vaikka työni on mielenkiintoista ja perheeni on tukeni ja turvani, minun oma kuntoni oli hiipumassa. Vähän päälle nelikymppisenä havahduin huomaamaan, että en todellakaan ole enää fyysisesti kaksikymppinen. Hiljaa mielessäni mietin: "Jaksanko tätä vielä seuraavat kaksikymmentä vuotta?"

Mutta menneenä vuotena olen oppinut, että lyhyessä ajassa voi tapahtua paljon. Ja kaikkea sellaista, mitä luulit muuttumattomaksi, voi muuttaa.

Minun kohdallani muutos alkoi pikkuhiljaa ja ensinnä siitä, että halusin muutosta. Ja keskeisin asia jonka halusin muuttuvan paremmaksi, oli oma fyysinen kuntoni.

Mutta mitä sitten... Vaikka tuon luulisi olevan helppoa, en aluksi todellakaan tiennyt mistä aloittaa. Ja hyvistä aikeista huolimatta toteutus ei oikein ottanut onnistuakseen. Tuli flunssaa, tuli muuta ohjelmaa ja mitä sitten - onhan aina tuo ihana sohva. Poljin paikallani, hyvästä  yrityksestä huolimatta - ja epävarmuus valtasi alaa muutoshalultani.

Niin kuin kaikissa tarinoissa, myös minun tarinassani oli onneksi kuitenkin se hyvä haltija. Minun kohdalleni hyviä haltijoita sattui peräti kolme.

Ensimmäinen hyvä haltija oli työkaverini Mirva, joka itse oli innostunut liikkumaan muutama vuosi aikaisemmin. Minun onnekseni Mirva halusi jakaa onnistumisen ilonsa myös meille muille.

Ennen kesälomaa 2014 pidimme Mirvan kanssa työpalaverin suunnitellen mm. lomakauden jälkeistä työpaikan tykypäivää. Luvassa oli perinteiseen tapaan ilta viinin ja viisastelun äärellä. Marisin väsyneenä, etten oikeastaan jaksaisin enää yhtään puoleen yöhön venähtävää illanistujaista. Mitään rakentavaa vaihtoehtoa minulla tietenkään ei ollut tarjota tilalle. Lannistumatta pessimismistäni Mirva ehdotti, että hankkisimme illanistujaisten sijaan työpaikallemme oman PT:n, personal trainerin, joka pistäisi kaikkien halukkaiden kuntoilutottumukset remonttiin. Ajatus sai lomaa halajavassa mielessäni varauksettoman kannatuksen. Eikä varmaan vähiten siksi, että Mirvalla oli jo sopiva PT kiikarissa. Problem solved! Jäin hyvillä mielin kesälomalleni yhden suunnittelumurheen tultua ratkaistuksi. Sitäpaitsi: toteutushan odottaisi minua vasta loman jälkeen.

Toisen hyvän haltijan tapasin heti lomani jälkeen, kun ensimmäisenä työpäivänäni tapasin personal traineri Sarin. Työkaverini olivat lomani aikana sopineet puolestani ensimmäisen tapaamiseni työpaikkamme PT:n kanssa. Työkiireeni tuntien he tiesivät, että minulle ei parane antaa mahdollisuutta treffien sopimiseen itsenäisesti. Jos niin pääsen tekemään, kuntoiluun liittyvä tapaamiseni saattaa siirtyä hamaan harmaaseen tulevaisuuteen. Minulle ei siis annettu mitään mahdollisuutta livistää ensitreffeistä PT:n kanssa. Hyvä työkaverit! Kiitos teille!

Ensimmisen tapaamisemme päätteeksi PT Sari teki minulla UKK kuntotestin ja otti tehtäväkseen ensimmäisen neljän viikon kunto-ohjelman laatimisen. Samalla sovimme, että pidän muutaman viikon ruokapäiväkirjaa, jonka Sari saa tarkastettavakseen. Tapaamme PT:n kanssa kerran tai kaksi kuussa toivomieni liikuntalajien äärellä ja katsomme, miltä tilanteeni näyttää. Sari myös pyysi, että lähettäisin hänelle väliaikatietoja kuntoilustani ja palautetta esim. kerran viikossa.

Kun muutaman päivän kuluttua sain käteeni ensimmäisen PT:n laatiman kuntoiluohjelman, kolmas hyvä haltija löytyi kotisohvalta. Aviomiehestäni kuoriutui yhdessä yössä paras tsempparini.

Mieheni on aina liikkunut. Hän on myös aina kannustanut minua liikumaan. Sen mitä aikaisemmin olen liikkunut, olen myös liikkunut mieheni kanssa. Olen kuitenkin useimiten ollut se, joka sateen sattuessa  jää kotisohvalle. Ja koska mieheni tekee työtä hivenen eri aikoihin kuin minä, sain myös hänen tyvuoroistaan oivan verukkeen jäädä kotisohvalle.

Mutta kun toin ensimmäisen kunto-ohjelman kotiin, mieheni kiinnitti sen jääkaapin oveen ja tavasi aikataulujani kiinnostuneesti. Ennen kuin huomasinkaan, hän lupautui järjestämään omat aikataulunsa sellaisiksi, että minä pääsen kuntoilemaan. Ja seuraksi lenkille hän lupautui niin usein, kuin vain työvuoroiltaan pääsee.

Ja niin olin matkani alussa. Ja mikä matka siitä syntyikään!
Tästä matkasta haluan kertoa teille.  Tervetuloa mukaan, luvassa on ylämäkeä ja myötämäkeä! Kaiken, minkä olen liikunnasta viisaammilta tai kantapään kautta oppinut, lupaan jakaa teille. Huonoja päiviä unohtamatta.

Uuhimäki, Kuopio